Kai Nieminen, säveltäjä

by Jouko Laaksamo :: 1998

Kai Nieminen (s. 1953) tunnetaan paitsi säveltäjänä myös taitavana kitaristina. On siis luonnollista, että hänen teosluettelostaan löytyy runsaasti kitaralle sävellettyä musiikkia. Kitaramusiikki on kuitenkin vain yksi osa-alue hänen laajaa tuotantoaan, joka käsittää teoksia eri soolosoittimille, kamarikokoonpanoille ja sinfoniaorkesterille. Nieminen säveltää usein teoksensa varta vasten jollekin tutulle muusikolle, jonka kanssa on mahdollisuus käydä läpi instrumentin teknisiä mahdollisuuksia. Aito musikanttisuus ja mielekkäät haasteet soittajille ovatkin hänen teoksilleen ominaisia.

Nieminen on jättäytynyt vuosisatamme musiikin koulukuntien ja erilaisten ismien ulkopuolelle. Hän itse sanoo tyylistään löytyvän aineksia etenkin impressionismista ja ekspressionismista, mutta tarkkakorvainen kuulija havaitsee myös ranskalaisia ja eteläamerikkalaisia vaikutteita. Niemisen musiikki on aina pohjimiltaan vapaatonaalista, mutta vuosisatamme uudet innovaatiot ovat toki tervetulleita, jos ne ovat musiikillisesti perusteltavissa ja palvelevat musiikin sisältöä. Hänen sävellyksensä pohjautuvat usein erilaisiin synteettisiin asteikkoihin ja hän käyttää mieluusti avosävyisiä intervalleja (erityisesti kvintti ja oktaavi), mutta sen sijaan kaihtaa pehmeitä terssiharmonioita. Tämä luo hänen musiikilleen ominaisen karun ja arkaaisen perusvireen. Rytmiikka jäsentyy tavallisimin pulsatiivisen ja ei-pulsatiivisen rytmin välisenä vuoropuheluna. Äänenpainoiltaan usein lyyrinen musiikki suo myös tauoille ja hiljaisuudelle lähes yhtä keskeisen aseman kuin sävelille ja äänillekin.

Niemisen teokset ovat usein sekä rakenteiltaan että sisällöiltäänkin fantasianomaisia. Säveltäjä puhuukin mielellään unista ja vapaista assosiaatioketjuista. Luonto, yö, myytit, lappilainen maisema sekä kiinnostus aikaan ovat keskeisimpiä sävellystyön virikkeitä. Vaikka Niemisen kiinnostus renessanssin soitinmusiikkiin ja ylipäänsä esiklassiseen musiikkiin heijastuukin hänen sävellyksissään, sitaatteja tai tyylialluusioita saa hänen teoksistaan turhaan hakea.

Kun silmäilee Niemisen teosten partituureja, havaitsee välittömästi notaatiotavan käytännöllisyyden ja soittajaystävällisyyden. Orkesterisävellyksissään hän käyttää poikkeuksetta perinteistä notaatiota tahtiviivoineen ja -osoituksineen, mutta kamarimusikki- ja sooloteoksissa hän usein luopuu tahtiviivoista. Tällöin Nieminen saattaa soveltaa tila–aika- tai jopa graafista notaatiota, kuten pianokappaleessa Runoja pysähtyneestä ajasta ja hiljaisuudesta (opus A ja B). Ehkä juuri soolosoitinteoksissa ilmenee selkeimmin hänen kiinnostuksensa aikaan ja mahdollisuuteen ilmaista erilaisia aikakäsityksiä sävelten ja hiljaisuuden puitteissa. Kuten säveltäjä on itse sanonut: ”Uskon universaaliin rauhan tilaan, jota vastaan jokainen pieni liike on musiikillinen tapahtuma – suurempi tai pienempi; muusikon on vain löydettävä tämä rauhan tila.”

Aikaulottuvuus ilmenee Niemisen teoksissa myös pyrkimyksenä aistia menneiden aikakausien elämää. Vanha ja uusi kulkevatkin rinta rinnan hänen teoksissaan. Tämä ei ilmene sitaattien ja tyylialluusioiden kollaaseina vaan vanhojen tyylien karakterististen yksityiskohtien ja oman persoonallisen tyylin muodostamana kokonaisuutena, johon vaikutelmat ja mielikuvat menneisyyden elämästä ovat lisäksi jättäneet jälkensä. Läheisimmäksi vanhan musiikin osa-alueeksi Nieminen kokee espanjalaisen ja italialaisen renessanssin soitinmusiikin ja sen arkaaisuuden.

Vuonna 1992 valmistunut soolohuilulle kirjoitettu Hymnos manaa esiin antiikin Kreikan kaukaista, myyttien sävyttämää maailmaa. Intervallimateriaali (”arkaainen” kvintti ja mikrointervallit) palautuu antiikin tarunhohtoiseen musiikkiin – puhumattakaan nelisävelisestä pääaiheesta, joka perusmuodossaan vastaa antiikin Kreikan diatonista tetrakordia. Hymnoksessa Nieminen on pyrkinyt luomaan illuusion, ettei solisti ole lavalla yksin, vaan mukana on useampia soittimia: solisti laulaa kvintin pohjasäveltä, puhaltelee multifonisia sointeja jne. Tosiasiassa nämäkin uudet soittotavat palautuvat antiikin musiikkiin. Aulosta soitettiin tavallisimmin pareittain, jolloin toinen instrumentti todennäköisesti soitti bordunaääniä, ja dionyysisen auloksen riehakkaassa soitossa ääni useinkin murtui multifonisia ääniä muistuttaviksi soinneiksi.

Kitaralle sävelletyn Yörunoja kellokaupassa vähän ennen yhtä yöllä (1989) taustalla on legenda lähimenneisyydestä. Toisen maailmansodan aikana eräällä juutalaisella kellosepällä oli erikoinen kyky tietää tarkka kellonaika ilman kelloja. Niinpä hän kykeni organisoimaan juutalaisten salakuljetuksia ulkomaille, vaikka kansallissosialistit riistivät hänen kaupastaan pois kaikki kellot. Niemisen sävellys piirtää kuvan keskitysleiriltä selvinneestä vanhasta kellosepästä, joka kellokaupassaan muistelee sodan aikana kokemiaan julmuuksia. Läpi koko teoksen kulkee kellojen tikitystä imitoiva aihe, jonka aika ajoin keskeyttävät vapaarytmiset arabeskit muistoina natsien kidutuksista ja pyrkimyksistä kitkeä kellosepän erikoinen kyky pois. Yörunoja on sointiväritutkielma kitaralle, pyrkimys jäljitellä erilaisten mekaanisten kellojen sointeja, joihin liittyy myös vanhojen kellojen taipumus tuottaa ”ajassa tapahtuvia pieniä virheitä”, kuten säveltäjä on todennut. Reaali ja irreaali aika ovat teoksessa jatkuvasti läsnä, kuten myös hiljaisuuden suhde ääniin kellokaupassa.

Lähes jokaisen Niemisen teoksen lähtökohtana on ollut ulkomusiikillinen mielikuva. Absoluuttisen musiikin säveltämisen hän kokee vieraaksi, eikä hänen teosluettelostaan kannata etsiä sinfonioita, sonaatteja ym. lajiperinteeseen viittaavia otsakkeita. Toisaalta Niemisen sävellysten leimaaminen ohjelmamusiikiksi antaa väärän kuvan hänen musiikistaan. Hyvin usein sävellystyön virike löytyy luonnosta. Hänen teoksistaan voidaan aistia sekä Lapin jylhän karuja vaaramaisemia että kevään heräämistä ensimmäisten muuttolintujen laulun saattelemana. Lapsuutensa ja nuoruutensa Yli-Torniossa viettäneen säveltäjän teosten fraseeraukseen ovat Tornionjokilaakson luonto ja maisema jättäneet lähtemättömät jälkensä. Luonnon lisäksi myös yö, unimaailma, myytit sekä kirjallisuuden antamat virikkeet ovat hänelle tärkeitä. Nieminen uskoo musiikillisiin kertomuksiin ja niiden universaalisuuteen. Hän siteeraa mielellään Marc Chagallin toteamusta: ”Jos annat mielikuvituksesi lentää vapaasti, syntyy tarinoita.”

Vuonna 1993 valmistunut seitsemänosainen laulusarja Metsärunoja on sävelletty Hannele Huovin pelkistettyihin ja aforistisiin runoihin. Jokainen laulusarjan runoista liittyy talveen, ja Nieminen piirtää kuvan pohjoisen kylmästä ja pimeästä talvesta alkaen syksyn lehtien jäätymisestä ja päätyen Tornionjoen jylhään jäiden lähtöön. Unet, yö, metsä, kylmyys ja myytit ovat käsitteitä, joilla säveltäjä kuvaa sarjan ilmapiiriä. Laulusarja on teknisesti haastava niin laulajalle kuin pianistillekin – tai kuten Nieminen on todennut, ”teoksessa bel canto kohtaa bergiläisen ekspressiivisyyden”. Musiikki etenee suhteellisen verkkaisesti, sillä säveltäjällä on tässäkin teoksessa aikaa kuunnella ja maistella yksittäisiä säveliä ja sanoja, sävyjä ja sointeja.

Talveen ja Lapin myyttien maailmaan liittyy myös klarinetille ja sellolle sävelletty Talvisonetti (1987). Sävellystyön aikana Nieminen näki mielessään teoksen esittäjät vanhoina shamaaneina, jotka turisevat keskenään kaamoksen elämästä. Talvisonetin teemana on balladinomainen sävelmä, jossa voi kuulla piirteitä lappalaisesta joiusta. Avoimet intervallit (erityisesti kvintti) luovat Niemiselle tyypilliseen tapaan avaran, jopa aution musiikillisen tilan, johon temaattiset aiheet voidaan sijoittaa.

Orkesteriteos Time Around Spring (1997) kuvailee ihmisen tuntoja, kun tämä muistelee eri vuodenaikoina kevättä ja luonnon riemullista heräämistä pitkän talven jälkeen. Ajan käsite kulkee jälleen teoksessa punaisena lankana: miltä tuntuukaan ajatella kevään lämpöä keskellä talven viimaa ja tuiskua? Neliosainen sävellys lähtee liikkeelle syksyn haikeudesta ja melankoliasta (Syksyinen muisto...), kulkee talven synkkyyden ja jopa epätoivon kautta (Talviaikaan...) ajatukseen kohta koittavasta luonnon heräämisestä (Unelmia...). Viimeisessä osassa (Kevätaikaan...) kuuluu kevään ilo ja riemu – kuinka lintujen laulun ilo ilmenee keväällä.

Niemisen ensimmäinen orkesteriteos, Vicoli in ombra (Hämyisiä kujia), valmistui Roomassa 1995. Kuljeskellessaan Rooman kapeilla, loputtomilla kujilla Nieminen keksi teoksen dramaturgisen idean: henkilö lähtee vaeltamaan Rooman aukiolta päämäärättömästi pitkin sumuisia kujia. Vastaan tulee tuntemattomia ihmisiä, joiden sumun hämärtämät piirteet herättävät kulkijassa erilaisia vaikutelmia. Juuri näitä vaikutelmia – ”mielen hämyisten kujien tuottamia impressioita” – Nieminen kuvailee sävellyksessään. Teoksen aloittaa kontrabassojen ostinatonomainen ”kävelyaihe”, jonka yllä eri soittimien soittamat soolomelodiat kuvastavat mielikuvia vastaan tulevista ihmisistä. Yhä enemmän ihmisiä tulee kulkijaa vastaan ja sitä mukaa myös tekstuuriltaan alun perin melkoisen harva musiikki tihentyy vähitellen koko orkesterin täyteläiseksi soinniksi. Teoksen lopussa tekstuuri harvenee jälleen alun ilmavaksi orkestroinniksi: kujien jälkeen kulkijalla on edessään jälleen aukio.

Vicoli in ombra heijastelee Rooman lämmintä ilmapiiriä, missä ovat vielä nykyäänkin nähtävissä ja kuultavissa eri vuosisatojen kulttuurit. Runsaat avosävyiset intevallit assosioituvat keskiajan kirkkolauluun ja orkesterisoinnin lämpö puolestaan etelään – mutta teoksen melankolinen perusvire on supisuomalaista.

Monissa Niemisen teosotsikoissa esiintyy sana yö. Niemiselle yö ei ole pelottava ja uhkaava – kuten Bartókin yömusiikeissa – vaan turvallinen seikkailun maailma, jossa on mahdollisuus nähdä unia, noita aikuisten satuja. Yössä säveltäjää viehättää myös äänettömyys, joka heijastuu hänen teoksissaan sävelten ja hiljaisuuden välisenä vuorovaikutuksena.

Orkesteriteos Näkymättömiä kaupunkeja (1998) sijoittuu unien epätodelliseen maailmaan. Teos on omistettu italialaiselle kirjailijalle Italo Calvinolle, jonka vuonna 1972 valmistunut romaani Näkymättömät kaupungit antoi virikkeen sävellystyölle. Niemisen sävellys on Calvinon teoksen assosiaatio, ei siis ohjelmallinen kuvaus. Näkymättömät kaupungit -kirjassa Marco Polo ja Kublai-kaani keskustelevat ihmeellisistä kaupungeista, joita ei pitäisi olla olemassakaan – kenties kuitenkin unissa. Nieminen on valinnut romaanista viiden kaupungin kuvaukset, jolloin Näkymättömiä kaupunkeja hahmottuu viisiosaiseksi unisinfoniaksi, joiden osat seuraavat toisiaan tauotta, kuin unissa ikään.

Nieminen pitää sävellysprosessia eräänlaisena motiivileikkinä: työn alla olevan sävellyksen temaattinen materiaali käy läpi hyväksyntäprosessin, jonka tuloksena teoksen karakteristinen materiaali kristallisoituu. Nieminen ikään kuin tutkiskelee rajatun materiaalin toimivuutta kulloisenkin teoksen puitteissa. Motiivinen työ on sävellyksissä olennainen tekijä, mutta älyllisen aspektin ohella yhtä keskeiseksi sävellysyön ohjaajaksi nousevat aina alitajun sanelemat ratkaisut. Ehkä juuri tästä syystä temaattinen metamorfoosi on tavallinen sävellystekninen keinovara Niemisen teoksissa. ”En usko, että musiikki voisi olla olemassa pelkästään musiikin itsensä vuoksi. Suhde ympäristöön ja kuulijoiden mahdollisuus heittäytyä mukaan assosiaatioketjuun on olennaisen tärkeä musiikin aspekti. Vierastan ajatusta musiikista eräänlaisena soivana matematiikkana – onhan nykyään olemassa kaaosteoriakin vastakohtana matemaattiselle symmetrisyydelle, jonka sisällä loogisuus on kuitenkin olemassa. Mitä pahaa siinä on, jos kuulija kykenee konsertin jälkeen muistamaan nykysävellyksestä melodiapätkän ja hyräilemään sitä kotiin kulkiessaan? Uskon musiikkiin universaalina kielenä, jota ihmiset aikakaudesta tai kulttuurista riippumatta voivat ymmärtää.”