Uuno Klamin Psalmus

by Kalevi Aho :: 2000

Oratoriomainen kuoro-orkesteriteos Psalmus kuuluu Klamin suurteoksiin Kalevala-sarjan ja Pyörteiden ohella. Kaikkien näiden teosten syntyhistoriaa leimaa tietty arvoituksellisuus.

Klamia oli kiinnostanut oratoriomaisen teoksen säveltäminen jo pitkään. Mahdollisesti tämän kiinnostukseen herätti Arthur Honeggerin oratorio Kuningas David (1921), jonka valtaisan menestyksen saavuttaneen esityksen Klami oli kuullut Pariisissa 1924. Viipurin orkesteri esitti Kuningas Davidin myös Helsingissä juuri Psalmuksen säveltämisen aikoihin vuonna 1934.

Vieläkin esikuvallisemmaksi teoksen kannalta koitui luultavasti Zoltan Kodályn pääteos, vanhaan unkarilaiseen kansanrunouteen pohjautuva Psalmus Hungaricus (1923). Kodályn psalmi oli Kilven Kuoron ohjelmistossa 1931, jolloin myös Klami saattoi tutustua siihen. Ehkä juuri Kodályn vaikutuksesta Klamin Kalevala-oratoriosuunnitelmat mullistuivat kokonaan. Hän ei tosin luopunut vielä Kalevala-tematiikasta, mutta Kalevala-oratoriosta valmistui 1932 vain sen orkesterijohdanto Maan synty.

Vuonna 1932 Klami oli saanut käsiinsä Tarkiaisen ja Brummerin toimittaman kirjasen ”Poimintoja vanhemmasta suomalaisesta kirjallisuudesta”. Kirjanen sisältää Juhana Cajanuksen (1655-1681) psalmin ”Yxi Hengellinen Weisu, Josa Tämän mailman catowainen meno edespannan, nijn myös cuinga Ihminen Kuolemata wastan itziäns lohdutta taita”. Tästä suomenkielisen runouden ensimmäisestä merkkisaavutuksesta Klami löysi lopulta etsimänsä oratoriotekstin. Luultavasti Cajanuksen arkaainen, samalla kertaa sekä realistinen että näynomainen, elämän katoavaisuutta ja kuoleman töitä kuvaavaa väkevä runoelma sai Klamin hylkäämään oratorion Kalevala-aiheen. Kalevala-teos muuttui puolestaan suunnitelmaksi koreografisesta Kalevala-sävellyksestä, ja Kalevala-prosessin lopputuloksena 1930- ja 40-luvuilla oli puhtaasti soittimellinen Kalevala-sarja.

Klami aloitti Psalmuksen luonnostelemisen siis luultavasti 1932. Aluksi hän ryhtyi luomaan oratoriotaan kuorolle ja puhallinorkesterille, mutta koska lopputulos tuntui hänestä soinnillisesti epätyydyttävältä, hän kirjoitti sen uudestaan sopraanolle, baritonille, kuorolle, suurelle orkesterille ja uruille. Intensiivisin sävellysprosessi tapahtui 1934-1936. Psalmus valmistui lopullisesti vasta vuoden 1936 lopulla, ja koska kantaesitys oli sovittu jo maaliskuun 19. päiväksi 1937, kantaesityksen laulaneelle Kilven Kuorolle tuli ennenkuulumattoman vaativan teoksen harjoittamisen kanssa suuri kiire. Noin kolmannes kuorolaisista luopui tehtävästä teoksen vaikeuksien pelottamana.

Kantaesityksen orkesterina soitti Armas Järnefeltin johtama Helsingin kaupunginorkesteri, sopraanosolistina lauloi Irja Aholainen ja baritonisolistina Oiva Soini. Kantaesityksen keskeneräisyydestä johtuen teos jätti yleisön ja arvostelijat osittain ymmälle. Oratorion arvon ymmärsi oikeastaan vain Aarre Merikanto, joka kirjoitti Psalmuksesta yhden laajimmista kirjoituksistaan. Merikanto kiitti Klamia erityisesti siitä, että tämä ei ollut tullut Psalmuksessa sovinnaiseksi. Merikanto totesi myös, että Klamin teokselle oli vaikea löytää ulkomaisia esikuvia. Teos on todella hyvin persoonallinen, tyylillisesti se on etäällä Honeggerin tai Kodályn oratorioista, vaikka ne ovatkin voineet toimia Klamin teoksen alkuherätteinä. Hiukan enemmän yhtymäkohtia Psalmuksella on Stravinskin Psalmisintonian tyyliin, jota Klami ei sävellystyön aikoihin vielä tuntenut.

Kantaesityksen jälkeen Psalmus joutui unohduksiin, ja oratorio sai odottaa seuraavaa esitystään aina vuoteen 1960, jolloin Ulf Söderblom johti sen toisen esityksen. Vasta tällöin teoksen merkittävyys alettiin tajuta. 1980-luvun esitykset sekä teoksen CD-levytys vuodelta 1988 (johtajana Söderblom) ovat vahvistaneet käsitystä Psalmuksen keskeisestä asemasta sekä Klamin tuotannossa että ylipäänsä suomalaisessa musiikissa. Kysymyksessä on suomalaisen oratoriokirjallisuuden merkittävin teos kautta aikain.


Psalmus käsittää kaksi laajaa osaa. Ensimmäinen osa Maestoso e pesante alkaa laajalla orkesterijohdannolla, joka sisältää useita teokselle keskeisiä aiheita. Näistä tahdissa 10 ensimmäistä kertaa esiintyvää asteittain laskevaa nelisävelaihetta voi pitää koko sävellyksen ydinaiheena, sillä se esiintyy niin monissa sävellyksen keskeisissä teemoissa. Kuoron Es-duurissa soivaa aloitusaihelmaa (”Etkös ole ihmisparca aivan arca”) Kai Maasalo on luonnehtinut teoksen motoksi. Laajakaarisempi on tasaisin neljäsosin etenevä melodia ”Tap’ on vanha tappavalla”, jota seuraa runsaasti moduloiva, laaja kehittelevä jakso. Tempo kiihtyy Allegro furiosoon, ja taite huipentuu Largamentena laulettavaan säkeeseen ”Eij ole toivo toivotuxis, parcurilla, pelcurilla”. Neljäsosin etenevä aihe palaa täydellä voimalla (”Parcu pojes paneminen, catzominen”), kunnes musiikki rauhoittuu salaperäistä tunnelmaa henkiväksi Quasi andanteksi. Baritonisoolo kysyy: ”Eikö cuulu cuolevia, catovia?”. Sävellaji muuttuu gis-fryygiseksi sävellajiksi, kun kuoro toteaa, ”Mitä maassa mateleepi, käweleepi, maaxi muuttua pitäpi”. Tämä musiikki on peräisin orkesteriteoksesta Aria (1935?). Baritoni alkaa nyt kuvailla maassa matavien tai lintujen lentävien joutumista kuoleman kynsiin. Uudessa, leikittelevässä Allegretto grazioso -taitteessa tonaliteetti vaihtuu f-pohjaiseksi, ja sopraanosoolo kertoo, miten surma noutaa meren elävät: vähäiset kalat kokevat surmansa hauen hirmuisen kuvussa ja hauki puolestaan päätyy kiehuvaan kattilaan ja ihmisen puhuvan poveen. Tämän humoristisemman taitteen melodia on peräisin kappaleesta Intermezzo pastorale (1934), ja Klami sovitti Allegretto grazioso -musiikin 1937 myös pieneksi kappaleeksi Intermezzo englannintorvelle ja orkesterille. Allegretto grazioson alun fagottiaiheen ja siihen liitetyn Psalmuksen ydinaiheen pohjalta Klami luo nyt orkesterifugaton, joka johtaa nousuun ja kuoron sisääntuloon. Ensimmäisen osan laaja, väkevä loppujakso alkaa kuoron uudella aihelmalla ”Kivet covat callioilla, cangahilla”; kontrapunktiksi orkesteri soittaa edellisen fugatotaitteen kuvioita. Loppujakson toisena teemana on sen ensimmäisestä aihelmasta kehitetty mollisävyinen, kepeämpi melodia (”Eij niin vähä voimatoinda”). ”Kivet covat calliolla” -aihelma ja sen muunnos (”Kerran kääntyy kääntymästä”) johdattavat osan huippukohtaan (”Täm’ on tuoni tulisella taivahalla”), jossa ”kivet kovat” -teema soi laajennetussa muodossa unisonokuorolla.

Toinen osa Allegro moderato ma sempre poco sostenuto, alkaa Psalmuksen karakteristisimmalla, nousevalla nelisävelisellä aiheella, joka käsittää sävelet g-c-d-es. Kuten Erkki Salmenhaara on todennut, ”tämä itsessään yksinkertainen aihe saa eeppisen, ajattoman karaktäärin, joka epäilemättä liittyy tekstin sisältöön: ei ole olevaa, ei ole pysyvää tämän maailman menoissa.” Aihetta käsitellään Klamille tyypillisesti sekvenssein, eri säveltasoilta kerraten. Kun kuoro tulee mukaan, aihelmasta luodaan fugato (”Siis ei ole olevaista”). Sopraanosolisti laulaa valittavin sävelkuvioin, miten ”kaikki kaatuu, kaikki muuttuu […] Hetki, hetket, päivä päivät, vuosi vuodet loppuansa lähenevät”. Toisen osan alkuaihe palaa sekä sopraanolle että kuorolle. Musiikki nopeutuu Allegro vivoksi. Orkesterivälikkeen jälkeen kuoro ja myöhemmin sen kanssa myös soolosopraano kehottavat, että ”tätä aina ajatella sinun syntisen pitäisi”. Musiikki hiljenee, ja seuraa laaja, lohduttava baritoniaaria tempossa Andante, poco mosso (”Luodut kaikki katoavat”). Sävellajina on Des-duuri, ja aarian rytmisesti yksinkertainen melodia on Klamin säveltämäksi harvinaisen pitkälinjainen, intensiivinen ja romanttinen. Allegro risolute -jakson vaskifanfaarit muodostavat herkälle baritoniaarialle jyrkän vastakohdan. Mieskuoro julistaa toisen osan pääaihelman sävelin ”Etsi muuta elandota”. Musiikki rauhoittuu vielä kerran, kun vähitellen yhä korkeammalle kohoavat sopraano ja baritoni kertovat teoksen ydinaiheen sävelin taivaan loppumattomista iloista (”Siell’ on riemu rikkahambi”). Kooda alkaa toisen osan pääaiheella, jota kuoron tullessa sisään eri äänet alkavat jäljitellä (”Cosc’ ei coscan cuolemata”). Psalmuksen suuressa, riemuitsevassa Es-duuri-loppunousussa kaikki taivaat tuntuvat aukeavan. Bassoissa koko ajan soiva kvarttikuvio f-b-es-b luo vaikutelmaa ikään kuin jostain suurista ylimaallisista kelloista.

Lähes tunnin pituinen oratorio on erityisasemassa Klamin tuotannossa. Teos on Klamin kaikista suurista teoksista ehyin ja monumentaalisin. Kuten Nils-Eric Ringbom jo kantaesityksen yhteydessä huomautti, ensimmäinen osa muistuttaa rakenteeltaan neliosaista sinfoniaa ja toinen osa muunnelmasarjaa. Poikkeuksellista on myös Klamille epätavallinen tietoinen temaattinen työstäminen ja selvät, toistuvat johtoaiheet. Eikä missään muussa Uuno Klamin sävellyksessä ei esiinny yhtä paljon melodista polyfoniaa kuin Psalmuksessa. Sävellyksen luonne on samalla jotenkin epäkirkollinen. Cajanuksen voimakasta aihetta on käsitelty toisaalta tunnevoimaisesti, mutta samalla myös etäännytetysti ja objektiivisesti, uusklassismin ihanteita lähestyen.