Aulis Sallinen: "Hyvä taide on aina selkeätä"

by Mari Koppinen :: 2004

Aulis Sallisen (s. 1935) musiikkia kuvaamaan on syntynyt tiettyjä määreitä, jotka aina toistuvat hänen musiikkiaan esiteltäessä. Säveltäjä itse ei kuitenkaan keksi yhtään koko tuotantoaan yhdistävää määrettä. ”Mielestäni teokseni poikkeavat kovasti toisistaan. Jo se, että olen säveltänyt niin runsaasti erityylistä musiikkia lastenlauluista oopperaan, monipuolistaa tuotannon”, Sallinen sanoo.

Yhden yhteisen määritelmän Sallisen tuotannolle voi kuitenkin antaa: se on selkeys. Siihen hän kaikessa työssään pyrkiikin, sillä ”hyvä taide on aina selkeätä ja vitaalista”, kuten säveltäjä itse sanoo.

Sävellysprosessissaan Sallinen kertoo olevan tärkeän sijan musiikillisten karakterien löytämisellä. Mutta vieläkin olennaisempaa teoksen syntymisen kannalta on syntyneen materiaalin karsiminen ja teoksen toiseen kertaan kirjoittaminen.


Merikannon ja Kokkosen opissa

Aulis Sallisen ura yhdeksi Suomen merkittävimmäksi säveltäjäksi ei kulkenut lyhintä mahdollista reittiä. Samaan aikaan kun hän opiskeli sävellystä Sibelius-Akatemiassa, hän opiskeli myös opettajaksi Helsingin opettajakorkeakoulussa ja toimi kansakoulunopettajana muun muassa Pukkilassa ja Vantaalla.

Ensimmäiset opiskeluvuodet Sibelius-Akatemiassa (1955–58) kuluivat Aarre Merikannon, 1920-luvun merkittävän modernistin, värikkäässä opetuksessa. Merikannon kuoleman jälkeen opettajaksi tuli Joonas Kokkonen.

Sallinen uskoo, että opettajillaan, aikansa huippusäveltäjillä, oli vaikutusta hänen tyyliinsä – ainakin aluksi. ”Takuulla otin ensin mallia opettajistani. Uskon, että tämä on musiikin historiassa ihan tavallistakin. Ennen kuin ihminen itsenäistyy, hän yrittää miellyttää gurua kirjoittamalla niin kuin guru kirjoittaa.” Sallinen tunnustaakin, että ensimmäinen esitetty teos opiskeluajalta, Kaksi myytillistä kuvaa orkesterille, oli tonaalinen ainakin yhdestä syystä: ”Pyrin miellyttämään Merikantoa, joka ei pitänyt sarjallisuudesta.”

Lopulta tapahtui se, mikä 1950-luvun lopulla oli miltei väistämätöntä. ”Opiskelukaverit menivät täysin rinnoin mukaan Suomeenkin saapuneeseen sarjallisuuteen – ja kyllä minäkin niin tein. Diplomityöni vuodelta 1960 ja kaksi ensimmäistä jousikvartettoani olivat jonkinlaista sovellettua 12-sävelmusiikkia.”

Sarjallisuuteen tutustumisesta alkoi säveltäjä Aulis Sallisen itsenäistymisen kausi, kausi joka pyrki pois tonaalisuudesta. ”En vain lopulta koskaan päässyt siitä irti”, hän toteaa.


Oma persoonallinen tyyli vahvistuu

Samana vuonna kun Sallinen teki Sibelius-Akatemiaan diplominsa, hänestä tuli Radion sinfoniaorkesterin historian ensimmäinen intendentti. Kansakoulun opettajan työt saivat jäädä lopullisesti, vaikkakin eräänlaisen opettajan roolin Sallinen on ottanut myöhemmin myös säveltäjänä; hän on säveltänyt uransa aikana melko paljon lapsille. Esimerkiksi kolmas jousikvartetto Aspekteja Peltoniemen Hintrikin surumarssista (1969) on tilattu alun perin koululaiskonsertteihin. Sallisen innoittajana on toiminut monesti myös Erkki Pohjolan johtama Tapiolan kuoro, jolle on syntynyt muun muassa Kieliopillinen sarja (1971) ja Lauluja mereltä (1974).

Nuorelle, vasta 25-vuotiaalle säveltäjälle intendentin tehtävä oli mitä arvokkain. Intendenttinä hän pääsi tutustumaan orkesteriin ja sen repertuaariin perinpohjaisesti. Tehtäviin kuului muun muassa ohjelmiston suunnittelua, harjoitusten ja konserttien seuraamista sekä muusikoiden asioiden hoitamista. ”Radion aika oli minulle se varsinainen musiikin yliopisto. Jos opettajilla olikin sävellyksiini tyylillistä vaikutusta, niin nyt se peseytyi pois”, Sallinen muistelee. Hän näkee, että tuo yhdeksän vuoden ajanjakso vaikutti häneen voimakkaasti säveltäjänä.

Intendenttiaikana syntyivät Sallisen ensimmäiset menestysteokset – siitäkin huolimatta, että säveltämiseen jäi aikaa lähinnä vain viikonloput ja kesälomat. Lisäksi hän toimi samanaikaisesti tuntiopettajana Sibelius-Akatemiassa.

Vuonna 1962 valmistui Berliinin muurille ammutun nuorukaisen muistolle omistettu orkesteriteos Mauermusik. Sitä on pidetty 1960-luvun taitteen modernismin ja Sallisen nuoruudentyylin viimeisenä kulminaatiopisteenä. Sen jälkeen valmistunut Quattro per quattro (1965) oli jo selkeästi uutta ja ennen kaikkea Aulis Sallisen omaa persoonallista, vapaatonaalista tyyliä. Vaikka teoksessa näkyi vielä riviajattelua, säveltäjä käytti siinä kuitenkin aivan selkeitä kolmisointuja. Konsonanssielementtejä kohti liikkuva suuntaus vain vahvistui viulukonserton (1968) myötä.

Tyylin muuttamiseen 1960-luvun loppupuolella Sallinen löytää mitä luonnollisimman syyn: ”Sarjallisuus ei sopinut soivaan estetiikkaani, tapaani kirjoittaa.”


Ratsumies ja suomalainen oopperabuumi

Aulis Sallinen sai 5-vuotisen taiteilija-apurahan 1970. Ura säveltäjänä alkoi saada tulta alleen siinä määrin, että Sallinen saattoi jättää intendentin tehtävät. Saatuaan 1976 nimityksen taiteilijaprofessoriksi hän jätti opetustyönsä myös Sibelius-Akatemiassa. Elinikäiseksi taiteilijaprofessoriksi hänet nimitettiin 1981.

Keskittyminen ainoastaan sävellystyöhön merkitsi muun muassa sinfonisen tuotannon alkua. Ensimmäinen sinfonia valmistui 1971 ja toinen, Sinfoninen dialogi, heti perään seuraavana vuonna.

Oman vapaatonaalisen tyylin löytämisen jälkeen seuraava merkittävä käänne uralla tapahtui ensimmäisen oopperan, Ratsumiehen (1974), myötä. Sallinen sävelsi sen Paavo Haavikon tekstiin Olavinlinnan 500-vuotisjuhlia varten 1975. Ratsumiehen saama huikea suosio aiheutti 1970-luvulla Suomessa pitkästä aikaa suoranaisen oopperabuumin. Säveltäjänsä se heitti oopperan pariin vuosikymmeniksi.

Seuraavaksi syntynyt ooppera Punainen viiva (1978) otettiin sekin vastaan hurmioituneesti, samoin myöhemmät Kuningas lähtee Ranskaan (1983), Kullervo (1988), Palatsi (1993) sekä Kuningas Lear (1999).

Oopperoidensa myötä Sallinen sai lopullisesti maineen Suomen eturivin säveltäjänä. Huomiota tuli myös ulkomailta; hänen teoksiaan, erityisesti oopperoita, esitettiin laajasti ympäri maailmaa. Yhä tänäkin päivänä Aulis Sallinen on esitetyin oopperasäveltäjä Suomen musiikin historiassa – seikka, joka on päässyt Suomessa osittain jo unohtumaankin.

”1970- ja 80-luku oli minulle ihan hullua aikaa. Silloin tuli tilauksia pitkin maailmaa. Nyt tilanne on rauhoittunut, kun tilalle on tullut nuorempi polvi, jolta tilataan. Se menee niin kuin pitääkin”, Sallinen sanoo.


Sallisen juhlavuosi 2005

Eläkkeelle Ranskassa suurimman osan vuodesta asuva säveltäjä ei malta jäädä, sillä hänelle sävellysprosessi on välttämätön, ja joka tapauksessa koko ajan päällä. Uusia teoksia syntyy tasaisesti, mutta ei liikaa. ”Jos kirjoittaa liian paljon, kypsymisprosessille ei jää tarpeeksi aikaa. Enkä ymmärrä, mihin niillä suurilla määrillä edes pyritään, sillä maailmassa on jo muutenkin liikaa musiikkia”, Sallinen pohtii.

Sallisen 70-vuotispäivien aattona hänen musiikillaan on taas kova kysyntä. Juhlavuosi käynnistyy näyttävästi Sallisen kahdeksannen sinfonian Yhdysvaltojen ensiesityksellä. Cincinnatin sinfoniaorkesterin taiteellinen johtaja Paavo Järvi johtaa sinfonian tammikuussa 2005 kolme kertaa Cincinnatissa ja kerran New Yorkin Carnegie Hallissa. Ratsumies on kokemassa uuden tulemisen Savonlinnan oopperajuhlilla heinäkuussa. Sallisen suurimmista orkesterisävellyksistä taas on Saksassa tekeillä laaja kokonaislevytys.

Luvassa on myös runsaasti uusien, tällä kertaa kamarimusiikkiteosten kantaesityksiä. Kahdeksan sinfonian ja kuuden oopperan työstäminen ovat vieneet Aulis Salliselta lukuisia työvuosia. Tästä syystä hän on alkanut välttää viime vuosina suurimuotoisten orkesteriteosten säveltämistä ja keskittyä siihen, mihin ennen oli niin vähän aikaa. Nyt on kamarimusiikin vuoro.

”Pidän siitä kovasti tällä hetkellä. Se on musiikillisesti yhtä vaativaa, mutta fyysisesti kevyempää. Sitä paitsi kamarimusiikilla on käyttöä; meillä on Suomessa hieno, nuori muusikkopolvi. Perinteisten instrumentalistien rinnalla on hanuristeja, kitaristeja… Se on hyvin kiehtova maailma.”