Being egregious – Asko Hyvärinen ennen kuulumattoman jäljillä

by Harri Suilamo :: 2004

Jos länsimainen taidemusiikki ja nykymusiikki sen osana käsitetään kulttuuristen marginaalien sisäkkäisiksi kerrostumiksi, sijoittuu Asko Hyvärisen musiikki näiden alueiden reunimmaiselle vyöhykkeelle. Hän edustaa sitä perinteen jatkumoa, joka kulkee läpi Arnold Schönbergin ns. Wienin toisen koulun läpi – ja joka ehdottomasti ei jätä huomiotta weberniläistä estetiikkaa.

Hyvärisen musiikki saavuttaa kosketuksensa nykypäivään ennen muuta Luigi Nonon ja Helmut Lachenmannin ajattelun ja tuotantojen kautta. Tälle estetiikalle on ominaista lähes eksklusiivinen kieltäytyminen taiteellisista kompromisseista ja sellainen asenteellinen ankaruus, jonka pinnan alta paljastuu avoin ja rehellinen pyrkimys uusiin musiikillisiin aluevaltauksiin – senkin uhalla, että huimaa vauhtia viihteellistyvä kulttuuriympäristömme asettaa toisinajattelijan sopeutumiskyvyn päivä päivältä kovenevaan testiin.


Lyömäsoittajasta säveltäjäksi

Alun perin Asko Hyvärinen suuntautui lyömäsoittajan uralle: hän toimi rumpalina useissa eri kokoonpanoissa lähinnä rock-genren piirissä sekä opiskeli Oulunkylän Pop- ja jazzopistossa 1980-luvun loppupuolella. 1990-luvulle tultaessa hän siirtyi Turun konservatorioon, mikä merkitsi paitsi suunnanmuutosta kohti ns. vakavaa musiikkia, myös käytettävissä olevan lyömäsoitinarsenaalin huomattavaa määrällistä ja laadullista laajenemista.

Kuin oireena kasvavasta kiinnostuksesta nykytaidemusiikkiin, tuohon aikaan jo säveltämiseenkin, Asko Hyvärinen osallistui kuuluille Darmstadtin kesäkursseille vuonna 1990. Varsinaista sävellyksen opetusta Hyvärinen alkoi saada hänen siirryttyään vuonna 1996 opiskelemaan musiikkitiedettä Turun yliopistoon, jossa järjestettiin sävellysworkshopeja vaihtuvien opettajien johdolla.

Hyvärisen sävellyksenopiskelulle on alusta asti ollut luonteenomaista tietynlainen rapsodisuus: kulloisetkin opintoperiodit ovat olleet verrattain lyhyitä ja useimmiten kurssimuotoisia. Eittämättä tärkein Hyväristä ohjannut auktoriteetti on ollut Helmut Lachenmann, jonka luotsaamille kursseille hän on osallistunut sekä Suomessa että Ranskassa, ja jonka kanssa hän on tehnyt myös etäyhteistyötä.


Soinnin problematiikka ilmaisun keskiössä

Varmasti ainakin osaksi Asko Hyvärisen lyömäsoittajan taustasta johtuu, että – tottuneena perkussionistin rikkaan moniaineksiseen ja -väriseen toimintaympäristöön – hän on sävellystyössään vihkiytynyt soinnin problematiikkaan sitoutuen nimenomaan sellaiseen kolorismiin, jossa myös hälyt ovat itseoikeutetusti osana kokonaisuutta. Tosin 1990-luvulla hänen tuotannossaan, kuudelle lyömäsoittajalle sävelletyn, hänen nykyisen teosluettelonsa kronologisesti ensimmäisen teoksen "Force, Exactitude & Sensibilité" jälkeen, voidaan havaita eräänlainen vieraannuttamisvaihe, jolloin hän käytti varsinaisia lyömäsoittimia sekä hälyihin liittyviä ns. poikkeuksellisia soittotapoja varsin pidättyvästi. Hän toki tuolloinkin kartoitti erilaisia hälynomaisia sointitiloja, mutta teki sen lähinnä musiikilliseen tekstuuriin nojautuvin keinoin.

2000-luvun tuotannossaan Hyvärinen on ottanut aiemmin säästeliäästi käyttämänsä keinovarat estottomasti ja valtoimenaan käyttöönsä. Jokainen instrumentti on kuin sointi- tai äänipankin holvi, jonka varannot odottavat noutajaansa, ja jokainen soitinensemble on kaikkea soinnillista harmautta hylkivä hyperinstrumentti. Kiitollisin areena tässä suhteessa ovat tietenkin suuret soitinkokoonpanot. Teoksessaan "The Sound of Inevitability" virtuoosisen pianosolistin ja orkesterin suhde on vuorovaikutuksellinen: perinteisen konserttosuhteen osapuolet heijastavat, vahvistavat, muokkaavat ja vääristävät toinen toistensa klangeja. Eikä teos olisi Hyvärisen, ellei pianistilta edellytettäisi totunnaisen ilmaisuasteikon radikaalia laajentamista mm. erilaisin pedaalitekniikoin ja poikkeuksellisin artikulaatiotavoin, joiden myötä pianon lyömäsoitinluonne tulee varsin aukottomasti toteen näytetyksi.


Kansansoitin konkreettisena, ihmiskeho soittimellisena

Toisaalta, Asko Hyvärinen ei välttämättä tarvitse kookasta kollektiivia soinnillisten ideoittensa toteuttamiseen, mikä tulee todistetuksi esim. konserttikanteleelle vuonna 2002 sävelletyssä sooloteoksessa "valse griffyre". Siinä perisuomalaisen kansansoittimen rooli on kaikkea muuta kuin tavanomaista penta- tai heptatonista asteikko- ja murtosointuhelkyttelyä. Hyvärinen houkuttelee eetteriin kanteleen materiasta, puusta ja metallista kumpuavia, lähes käsinkosketeltavia ääniä, mikä tekee teoksen sointimaailmasta hyvin konkreettisen, viime vuosisadan puolenvälin ranskalaisen musique concrèten hengessä. Näillä pyrkimyksillä on oma erityinen heijastusvaikutuksensa myös hänen huolitellusti käsinkirjoitettuun notaatioonsa – ne tuovat hänen partituureihinsa ns. aktionotaation elementtejä: monet graafiset symbolit sisältävät merkityksiä, jotka liittyvät äänen tuottamisen tapaan tai menetelmään.

Instrumentaalituotantonsa ohella Asko Hyvärinen on säveltänyt myös runoutta, mm. Charles Baudelairea, Pablo Nerudaa sekä Göran Sonnevia. Joissakin vokaaliteoksissaan hän on kuitenkin hylännyt kokonaan luonnolliseen kieleen pohjautuvat tekstit, jolloin puhtaan foneettiseksi pelkistyvä teksti ligetiläisittäin "sävelletään", ja jolloin ihmisääni muuntuu instrumentin kaltaiseksi – integroituen näin kamariyhtyeen tasavertaiseksi jäseneksi, vailla tekstin semanttisen sisällön luomaa nostetta. Valaisevasta esimerkistä käy vuonna 1999 sävelletty "Egregious", jossa neljäntoista kanssamuusikon ympäröimä mezzosopraano on ehkä perinteistä laulajanrooliaan enemmän nimenomaan oman kehollisen instrumenttinsa tulkki.

Yksi Asko Hyvärisen tähänastisen tuotannon avainteoksista, "Spring Contours" vuodelta 2001, avartaa tonaliteettiaan perinteisen 12-sävelisen totaalikromatiikan ulkopuolelle hyödyntämällä paitsi erilaisia hälyjä, myös mikrotonaalisuutta. Teoksessa otetaan huomioon kunkin em. materiaalitason soveltuvuus instrumentaatioon. Siten esim. tasavireistä puoliaskelkromatiikkaa hienovaraisemmat säveltasot osoitetaan lähinnä jousille ja puupuhaltimille, kun taas mitä moninaisimpien hälyjen tuottaminen jakaantuu tasaisemmin koko 11-jäsenisen ensemblen vastuulle. "Spring Contours" pyrkii lähestymään myös melodian käsitettä entistä avoimemmasta perspekstiivistä: totunnaisten, kesto- ja intervallisuhteisiin perustuvien motiivien tai teemojen sijasta polttopisteessä ovat melodiset liikesuunnat, kaareutumiset ja ääriviivat, joihin teoksen otsikkokin osaltaan viittaa.


Kohti ääni- ja sointisynteesin ideaa

Asko Hyvärisen viimeikaisessa tuotannossa laajennettu tonaalisuus ilmenee yleisemminkin yksittäisten sävelten tai värineutraalien soitinstemmojen sijaan klangien kompleksisena suhdeverkostona. Näin harmoniat ja värit sulautuvat yhdeksi ja samaksi, niinkuin itse asiassa kaikessa musiikissa kautta aikojen on tapahtunut, mutta joka vasta tietoisena ja sisäistettynä ajattelutapana tekee hänen taiteestaan jotain aivan erityistä ennen kaikkea suomalaisen musiikin monimuotoisuuden kannalta.

Tätä kautta Asko Hyvärisen musiikki tulee verrattain lähelle ääni- ja sointisynteesin ideaa – olkoonkin, että hän on tähänastisessa tuotannossaan pysyttäytynyt perinteisten akustisten instrumenttien parissa, digitaalisen bittimaailman ulkopuolella. Värikylläisyydestään huolimatta Hyvärisen musiikki ei ole romanttisessa mielessä maalailevaa, vaan viime kädessä sittenkin klassisen muotoilun taidetta – sävelten arkkitehtuuria. Asko Hyvärisen tuotannossa modernin projekti saa vaihtuneen vuosisadan kasvot.