Tauno Pylkkänen, säveltäjä

by Kimmo Korhonen :: 2000

Tauno Pylkkänen (s. Helsinki 22.3.1918 - k. Helsinki 13.3.1980) on poikkeuksellinen hahmo Suomen musiikissa, sillä ainoana sukupolvensa suomalaisena säveltäjänä hän teki keskeisen elämäntyönsä oopperan parissa. Hän oli säveltäjätyypiltään verevä myöhäisromantikko, ja häntä kutsuttiin milloin "pohjoismaiseksi veristiksi", milloin "Pohjolan Pucciniksi". Kiinnostus oopperaa kohtaan ilmeni myös siinä, että Pylkkänen toimi Suomen Kansallisoopperan taiteellisena johtajana vuosina 1960-1969.

Suuntautuminen oopperaan oli Pylkkäselle sikäli luonnollista, että näyttämön maailma tuli hänelle jo varhain tutuksi näyttelijättärenä toimineen kasvatusäidin kautta. Pylkkänen on kertonut: "Ensimmäiset muistoni liittyvätkin teatterin kiehtovaan ilmapiiriin. Olin läsnä kun näytelmiä ohjattiin, olin salakuuntelijana oven takana kun rooleja harjoitettiin, ja kaikki leikit, joita minä tovereitteni kanssa pihalla leikin, olivat teatterileikkejä. [...] Tässä ilmapiirissä ja ympäristössä kasvaminen kehitti draamallista vaistoani ja suuntasi harrastukseni, sitten kun musiikillinen herääminen oli tapahtunut, oopperan alalle."

Pylkkänen sävelsi kaikkiaan kymmenen oopperaa, joista tosin ensimmäinen, alle 20-vuotiaana kirjoitettu nuoruudenteos Jaakko Ilkka (1937) on jäänyt esittämättömäksi. Varhaisimman näyttämölle päässeen oopperansa Batsheba Saarenmaalla (1940/1958) Pylkkänen sai valmiiksi jo 22-vuotiaana, joskin hän korjasi teosta myöhemmin sen ensiesitykseen Tampereella vuonna 1959. Batsheba Saarenmaalla perustuu virolaistuneen suomalaiskirjailijan Aino Kallaksen aiheeseen kuten sittemmin myös oopperat Mare ja hänen poikansa (1943) sekä Sudenmorsian (1950).

Mare ja hänen poikansa merkitsi Pylkkäsen läpimurtoa ensiesityksessään Helsingissä syyskuussa 1945. Tauno Karila kirjoitti Helsingin Sanomissa tästä säveltäjänsä julkisesta oopperadebyytistä: "Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö Pylkkäsellä olisi aivan erikoinen näyttämöllisen musiikin vaisto. Hänen resitatiivinsa on vuolasta ja samalla puhuvaa. Melodia kasvaa hehkuvin linjoin edeten ratkaisusta toiseen mukaansa vieden." Sudenmorsian puolestaan toi Pylkkäselle kansainvälistä tunnustusta, kun alun perin radio-oopperaksi syntynyt teos sai kolmannen palkinnon vuoden 1950 Prix Italia -kilpailussa.


Pienoisoopperoita suurempien teosten rinnalla

Pylkkäsen oopperatuotanto on tavattu jakaa kahteen ryhmään: täysimittaisiin kokoillan oopperoihin sekä alle tunnin kestäviin pienoisoopperoihin. Jaottelu perustuu ensi sijassa kestoon, sillä pienoisoopperoissakin Pylkkänen on käyttänyt normaalia suurta orkesteria. Kokoillan oopperoita ovat Mare ja hänen poikansa sekä Simo Hurtta (1948), säveltäjän "musiikkilegendaksi" luonnehtima Ikaros (1944-1953), Opri ja Oleksi (1957) sekä Tuntematon sotilas (1967). Kaikki nämä teokset on kantaesitetty Suomen Kansallisoopperassa (tai sen edeltäjässä Suomalaisessa Oopperassa). Pienoisoopperoiden juonteen avasi Batsheba Saarenmaalla, ja sen myöhempiä edustajia ovat Sudenmorsian, Varjo (1954) ja televisio-ooppera Vangit (1964).

Pylkkäsen on yleisesti arvioitu antaneen parastaan draamallisesti tiiviissä pienoisoopperoissaan, ja varsinkin Sudenmorsianta ja Varjoa on pidetty hänen tuotantonsa huipentumina. Pienoisoopperoiden keskiössä on nainen ja kielletyn rakkauden tematiikka. Sudenmorsiamessa se saa Kallaksen balladimaisen ihmissusi-aiheen muunnelman kautta kiehtovan syvyyspsykologisen ulottuvuuden ja tutkii niitä ristiriitoja, jotka syntyvät, kun naisen aistillinen elämysmaailma ei mahdu yhteisön hänelle antamaan ahtaaseen rooliin. Varjo on aiheenkäsittelyltään realistisempi, ja teosta on verrattu Menottiin.

Pylkkäsen juuret säveltäjänä olivat myöhäisromantiikassa ja puccinimaisessa vuolaassa melodisuudessa. Sudenmorsiamessa ja Varjossa hän alkoi kuitenkin laajentaa ilmaisuaan kohti kromaattisempaa soinnunkäyttöä ja vapaatonaalisuutta, ja oopperoissa Vangit ja Tuntematon sotilas hän on soveltanut hetkittäin jopa 12-sävelriviä. Pylkkäsen oopperoiden arvostus kalpeni 1970-luvulla Joonas Kokkosen ja Aulis Sallisen uusien oopperoiden rinnalla, mutta niiden mahdollisuuksista kertoo se, että niin Sudenmorsian kuin Tuntematon sotilaskin saivat hyvän vastaanoton, kun ne esitettiin uudelleen 1990-luvun lopulla.

Vaikka oopperat muodostavat Pylkkäsen tuotannon kiistattoman painopisteen, hän sävelsi myös kohtuullisen määrän muuta musiikkia. Näyttämön maailmaan liittyy baletti Kaarina Maununtytär (1961). Lauluilmaisu oli Pylkkäselle ymmärrettävästi läheistä. Hänen laulusarjoistaan tunnetuin on Aino Kallaksen tekstiin sävelletty Tuonelan joutsen (1943), muita ovat Kuun silta (1953), Visioner (1958) sekä Ilon ja surun lauluja (1976).

Pylkkänen sävelsi myös sinfonian (1945), mutta sinfonisuus ei erityisen hyvin soveltunut hänen säveltäjätyypilleen. Muista orkesteriteoksista huomattavimpia ovat pohjoisten seutujen innoittama, paikoin impressionistisväritteinen Ultima Thule (1949) ja Preludio sinfonico (1952). Myös kamarimusiikkia Pylkkänen sävelsi jonkin verran, mm. jousikvarteton (1945).