Jyrki Linjama säveltää rajapintojen ja kohtaamisten musiikkia

by Anna-Kaisa Uusipaikka :: 2006

Jyrki Linjaman (s. 1962) säveltäjäidentiteetissä yhdistyvät pitkäjänteinen ja kurinalainen käsityöläisyys sekä asettuminen vilpittömin ja avoimin mielin osaksi jykevää eurooppalaista kulttuuriperinnettä. Klassisen sivistyksen ja oppineisuuden kunnioitus ei kuitenkaan tarkoita sovinnaisuutta tai laimeaa nostalgiaa. Käyttäessään perinteisiä muotorakenteita ja keinovaroja, kuten cantus firmus –tekniikkaa, Linjama koettelee oman ilmaisukielensä rajoja sekä suhdetta vuosisataiseen ammattitaitoon. Vaikka säveltäjä karttaa helppoja ratkaisuja ja kompromisseja, täytyy sävellysteknisten ratkaisujen hänen mielestään ennen kaikkea palvella musiikkia. Erityisesti Linjamaa kiehtovat erilaiset rajapinnat ja kohtaamiset: musiikin, teologian, etiikan, kielen, runouden ja tanssin. Hän kertoo viihtyvänsä kriiseissä ja jännitteissä. Usein kompleksisen musiikillisen kudoksen ydin piileekin juuri erilaisten elementtien, uuden ja vanhan välisessä tiheässä ja rikkaassa vuorovaikutuksessa.

Säveltäjän oma pääsoitin on viulu ja siksi onkin luontevaa, että hänen neljästä laajemmasta orkesteriteoksestaan kolme on juuri viulukonserttoja. Ankaran dodekafoninen ensimmäinen viulukonsertto (1989), lisänimeltään Serenadeja etääntyy konserttoperinteestä sikäli, että se rakentuu voimakkaasti soolosoittimen ympärille. Teoksen ilmaisuskaala ulottuu laulavasta ja mietiskelevästäkin melodisuudesta virtuoosisiin Paganiana-kuvioihin flageoletteineen ja pizzicatoineen. Konserton rakenne taas on väljästi teema-muunnelma -muotoinen. Toisen viulukonserton (1991/96) sävy puolestaan lähestyy Bergiä muistuttavaa ekspressionismia. Tämän Adagion viululle ja orkesterille kontrastit syntyvät solistin laajan sointiväripaletin ja orkesterin harmonioiden vastakkainasettelusta sekä erilaisten musiikillisten eleiden päällekkäisyyksistä. Orkesterin dramaattista sointia värittävät sähkörummut ja syntetisaattori.

Chaconne-perinteen sointusyklille rakentuva kolmas viulukonsertto (1998-2001) tasapainoilee tietoisesti vanhan ja uuden, hienostuneen korkeatyylisyyden ja riehakkaan maalaistanssin, intohimoisuuden ja hillittyjen sakraalisävyjen rajamaastossa. Jopa viulun kielet saavat teoksessa jokainen omanlaisensa karakterin. Konsertto on tyypillinen esimerkki Linjaman suhteesta perinteeseen: kunnioitus lajityypin ominaisluonnetta kohtaan ei estä säveltäjää koettelemasta sen rajoja omakohtaisesti ja omalle sävelkielelle uskollisella tavalla.

Linjaman soitinmusiikkituotantoon sisältyy myös lukuisia pienelle kamarimusiikkikokoonpanolle tai sooloinstrumentille sävellettyjä teoksia. Auschwitzissa kuolleelle puolalaispapille, Maximiliam Kolbelle omistettu sooloviulukappale Omaggio (1992) yhdistää kaksitoistarivin ja keskiaikaisen vuorolaulumelodian soinnillisia ja melodisia mahdollisuuksia. Lyyrinen, hieman Messiaen-vivahteinen sonatiini pianolle (1995) puolestaan laskostuu keskiaikaisen cantus firmus –melodian ja B-A-C-H -sävelaiheen varaan. Teoksen sonaattimuodon pohjalla ei kuitenkaan ole teemaa perinteisessä mielessä, vaan rakennetta artikuloivat erilaiset tekstuurit, harmoninen väri ja rytmiset kaavat. Linjaman toistaiseksi ainoassa sooloharmonikkateoksessa Consolation (1997) meditatiivisen juhlallista yleissävyä värittävät soittimelle luonteenomaiset, virtuoosiset juoksutukset. Kanteleelle sävelletyssä teoksessa Johdanto, muunnelmia ja kehtolaulu (1997) puolestaan pehmeät arpeggio-kuviot ja selkeä rytmiikka lähestyvät jopa minimalistisia sävyjä. Viehättävän humoristinen Taivas on sininen ja valkoinen viululle ja pianolle (1996, versio soolopianolle 2005) yhdistää tutun kansanlaulumelodian säveltäjän omaan harmoniaan ja sävelkieleen.

Säveltäjän kamarimusiikkiteoksista laajin on uusklassiselta vivahtava Partita (1996) kitarakvintetolle. Sen lähtökohtana oli tutustuminen ennestään vieraaseen soittimeen, kitaraan, sekä tämän uuden kohtaamisen yhdistyminen perinpohjaisesti tuttuun soitinkokoonpanoon, jousikvartettiin. Linjaman sävelkielelle tyypilliseen kompleksiseen lyyrisyyteen yhdistyy Partitassa erilaisia tanssillisia kerrostumia aristokraattisista barokkieleistä viininkorjuutanssin hurjiin, lähes primitiivistisiin rytmeihin. Mieluisa uusi tuttavuus tuotti myöhemmin myös sonaatin kitaralle (1998). Siinä länsimaisesta kulttuuriperinnöstä muistuttava kerroksisuuden ihanne toteutuu varsinkin Rirecare-osan ankaran oppineisuuden ja vivahteikkaan sensuellisuuden rikkaana yhteenkutoutumana. Keskiosan kudos muodostuu kellomaisista huiluäänistä, murtosoinnuista ja koputuksista, joiden säännöllisyys vähitellen hajoaa loppua kohden. Viimeisessä osassa löyhään variaatiomuotoon kytketty keskiaikainen alleluia-melodia lomittuu balkanilaisiin vaihtorytmeihin. Teoksen sonaattimaisuus puolestaan ilmentää yhteyttä 1600-luvun juhlallisen kirkkosonaatin, sonata da chiesan perinteeseen. Laajemmille kokoonpanoille sävellettyyn tuotantoon kuuluvat myös lasimaisen kuulas Elegia (1987) viidelletoista sekä jouselle ja leikkisä, rikassointinen pas de deux (1994) orkesterille.

Pääsiäsmotetti (1995) sekakuorolle ja uruille oli Linjaman ensimmäinen laajempi kirkkomusiikkiteos. Eurajokelaisen kansankoraalin ja gregoriaanisen ad cœnam agni -hymnin puhdaslinjainen ja pelkistynyt arkaaisuus yhdistyy teoksessa urkusatsin tiheisiin dissonansseihin ja virtuoosiseen juhlallisuuteen. Cantus firmus -melodia kannattelee seitsenosaista variaatiosarjaa, jossa teksteinä niin ikään vuorottelevat uusi ja vanha: varhaiskeskiaikainen latinankielinen hymniteksti, Jaakko Finnon suomennos 1580-luvulta ja kaksi nykyaikaista suomennosta.

Varsinaisesti siirtymä ennen kaikkea kirkkomusiikin säveltäjäksi alkoi Suomen itsenäisyyden 80-vuotispäiväksi valtioneuvoston jumalanpalvelukseen tilatusta Juhlakantaatista (1997) kuorolle, solisteille ja uruille. Linjama ei ole arkaillut tietoisesti kyseenalaistaa nykyajan konventioita ja ristiriitaisen vastaanoton saanut kantaatti provosoi säveltäjän jatkamaan kompromissitonta linjaansa. Taiteellisessa tohtorintutkinnossaan hän tarttuikin aiheeseen, joka on sittemmin suunnannut hänen sävellystuotantoaan merkittävästi: modernin taidemusiikin konserttikäytäntöjen ja luterilaisen kirkon jumalanpalveluselämän väliseen jyrkkään ja tarpeettomaan kuiluun. Osana tohtorintutkintoa valmistuivat mm. täysverisen moderni Vesper (2002-2003), Hildegardiana (1998) ja Tuomiosunnuntain vastausmusiikki, jotka on tarkoitettu normaalin konserttikäytön lisäksi soitettaviksi osana ehtoollisliturgiaa. Vesperissä perinteisiä tekstejä kannatteleva harmoninen materiaali on säveltäjälle tyypilliseen tapaan rivikatkelmia, joiden taidokas sijoittelu eri oktaavialoihin sijoittelu kertoo punnistusta suodattamisesta ja kuuntelusta.

Viime vuosina Linjaman tuotanto on painottunut juuri korkeatasoiseen ja tinkimättömään jumalanpalvelusmusiikkiin. Useissa teoksissa säveltäjän perinnetietoisuus kuultaa cantus firmus -melodioina oman, tiukasti jälkisarjallisen tekstuurin läpi. Vuonna 2005 valmistunut liturginen konsertto uruille ja jousiorkesterille rakentuu luterilaisen messun kolmirakenteen ympärille: osien nimet ovat Kyrie, Gloria ja Agnus Dei. Erityisesti konserton ääriosissa urut laulavat latinankielisten messutekstien rytmiä ja viimeisen osan materiaalissa kuultaa gregoriaaninen kirkkosävelmä ”Da pacem, Domine, in diebus noster”. Keskiosan pohjana taas on säveltäjän oma aiempi kuorosovitus, passacaglia keskiaikaisesta joululaulusta Puer natus in Betlehem. Teoksen suhde liturgiseen sävellysperinteeseen on näin läheinen ja monikerroksinen. Sen sijaan klassisesta konserttoperinteestä teos erkanee jyrkästi. Varsinkin konserton avausosassa jouset ovat pääosassa ja urkujen rooli on lähinnä rakenteen kannattelu ja tärkeimpien taitekohtien artikulointi.

Sakraalisen vokaalimusiikin lisäksi Linjaman tuotannossa on sekulaaria musiikkia kuorolle sekä laulusarja Kolme madrigaalia (1998, 2000-2001) sopraanolle ja pianolle. Yhteisiä nimittäjiä Linjaman laulutuotannossa ovat kiinnostus tekstin fonetiikan ja musiikin merkitysyhteyteen, äännemaalailu ja vokaalisävyjen portaattomat, yläsäveliä korostavat siirtymät. Varsinkin kellotopos toistuu useissa teoksissa ja saa erilaisia muotoja Venetsialaisen yölaulun (1988) kumeista yökelloista kolmen madrigaalin juhlallisen yltäkylläisiin kellofanfaareihin. Rikas, monikerroksinen ja luja metriikka puolestaan korostuvat Aleksis Kiven runoihin sävelletyissä sekakuoroteoksessa Eskon häälaulu (2002) sekä madrigaalissa Helavalkea (2004).

Linjama on saanut työstään ammattitaitoisena ja ennakkoluulottomana säveltäjänä lukuisia tunnustuksia, esimerkiksi lokakuussa 2004 hänelle myönnettiin Paulon Säätiön Hulda Paulo -palkinto.