Olli Kortekangas: ”Kirjoitan musiikkia, jota itse haluaisin kuulla”

by Mari Koppinen :: 2004

”Olen oppinut vähitellen ymmärtämään, kenelle sävellän, sen, että esittäjä ja kuulija ovat säveltäjän parhaat ystävät”, sanoo Olli Kortekangas (s. 1955). ”Kysymys ei ole riman asettamisesta sopivalle korkeudelle, vaan kokemusten jakamisesta. Eiköhän jokainen rehellinen säveltäjä kirjoittaa sellaista musiikkia, jota itse haluaisi kuulla.”

Espoon musiikkiopiston ja Candomino-kuoron kasvatin tie vei aikanaan Einojuhani Rautavaaran sävellysoppiin Sibelius-Akatemiaan ja myöhemmin Dieter Schnebelin oppilaaksi Länsi-Berliiniin. Kortekangas opiskeli Sibelius-Akatemiassa 1970-luvulla, aikana, jolloin nuoret säveltäjät kokivat Suomen musiikkielämän ”pieneksi ja ummehtuneeksi”. He halusivat ottaa etäisyyttä vanhempaan polveen ja luoda uutta.

Kortekangas oli mukana perustamassa perinteitä ravistelevaa Korvat auki -yhdistystä. ”Ikkunat aukaistiin Eurooppaan”, ja se kuului myös tuon ajan sävellyksissä.

”Alku oli tasapainottelua minulle omimman ja toisaalta sen välillä, mikä eurooppalaisessa musiikkielämässä juuri silloin oli pinnalla ja kiinnostavaa. Teoksissani oli silloin paljon vastakohtaisuuksia, jopa sovittamattomia: sävelkieli oli äärimmäisen dissonoivaa, mutta rakenteet korostetun yksinkertaisia.”

Vuosien varrella Olli Kortekankaasta on kasvanut arvostettu suomalaissäveltäjä, jota varsinkin kuoro- ja oopperamaailmassa rakastetaan. Hän sanoo oppineensa läksynsä sitten 70-luvun. ”Luotan siihen, että osaan toimia luovasti vaikka duurikolmisointujen kanssa. Musiikkini ei välttämättä ole keskimäärin sen tonaalisempaa kuin ennenkään, mutta harmoninen paletti on nyt paljon rikkaampi. Kaiken takana on taiteellisen itsetunnon kohoaminen.”

Itseluottamuksen kasvu kuuluu varsinkin Kortekankaan oopperoissa, musiikinlajissa, jonka illuusiosta hän lumoutui kirjallisuuden, teatterin ja vokaalimusiikin harrastajana jo varhain. Yhä nykyään hän kokee oopperan omimmaksi alueekseen.

Ensimmäisellä, Short Story -kamarioopperallaan (1980), Kortekangas halusi tuulettaa konservatiivista oopperakenttää Korvat auki -hengessä. Sittemmin hänen oopperansa ovat tulleet lähemmäksi perinnettä tai, kuten hän itse sanoo, ”hyväksi havaittua tapaa tehdä musiikkiteatteria”. ”Suuria tunteita, todellisia ja kuviteltuja” liikutellaan varsinkin niistä uusimmissa, Marian rakkaudessa (1999) ja Messenius ja Lucia -oopperassa (2004).

Olli Kortekangas on rakentanut siltaa kuulijoihinsa myös pitämällä työpajoja sellaisille ryhmille, joita ei konserteissa normaalisti näy. Tärkeä kohderyhmä ovat lapset. Kortekankaan esimerkin innostamana moni suomalainen säveltäjä ja taidelaitos on tullut mukaan tämänkaltaiseen taidekasvatustyöhön.

Säveltäjä on pitänyt tiivistä yhteyttä myös muusikoihin, joille hän säveltää. Monesti teoksen tuleva esittäjä on ollut mukana jo sävellyksen syntyvaiheessa. Esimerkiksi Tapiolan kuoro, jolle Kortekangas on aktiivisesti säveltänyt 1980-luvun puolivälistä alkaen, on ollut mukana vaikuttamassa monen teoksen syntyyn.

Toinen merkittävä yhteistyökumppani on ollut Oulun kaupunginorkesteri, jonka nimikkosäveltäjäksi Kortekangas nimitettiin vuonna 1997.

”Vuorovaikutus muusikoiden kanssa on auttanut minua eteenpäin. Sävellykset ovat selkeästi parantuneet yhteistyön ansiosta”, Kortekangas kiittää.

Olli Kortekangas liikkuu säveltäjänä mielellään tavallisten musiikinlajien välimaastossa. Monilla hänen sävellyksillään on poikkitaiteellinen lähtökohta. Säveltäjä itse mainitsee esimerkkinä onnistuneesta yhteistyöstä kuvataiteilija Raija Malkan kanssa toteuttamansa kuoroteokseen A (1988) ja oopperan Joonan kirja (1995).

Onkin kuvaavaa, että lajityyppien välimaastossa kulkeva uuden etsijä pitää esikuvinaan tyylikausien rajoille sijoittuvia säveltäjiä, ennemmin kuin vain yhden ajattelutavan ilmentäjiä.

Silti, kaiken uuden etsimisenkin keskellä, lähtökohdat ovat pysyneet samoina. ”Pidän selkeistä rakenteista ja rikkaista pinnoista. Uskon siihen, että yksinkertainen on kaunista. Se usko on säilynyt koko ajan – 1970-luvulta saakka.”