Matti Rautio, säveltäjä

by Kimmo Korhonen :: 2000

Matti Rautio (Helsinki 25.2.1922 - Tampere 22.6.1986) koki kehitysvuotensa säveltäjänä 1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alussa, aikana jolloin uusklassiset impulssit hallitsivat Suomen musiikkielämää. Myös hänelle uusklassismista tuli keskeinen tyylikehys, mutta siinä missä monet 1950-luvun suomalaiset uusklassikot kääntyivät myöhemmin dodekafoniaan tai muihin uudempiin suuntauksiin, siinä Rautio pysyi Einar Englundin tavoin uskollisena uusklassismille myös myöhemmissä teoksissaan. Raution tuotanto jäi kuitenkin varsin suppeaksi, alle kymmenen teoksen laajuiseksi, sillä hän teki elämäntyönsä suomalaisen musiikkipedagogiikan uudistajana.

Raution sävellyksenopettaja Sibelius-Akatemiassa oli Aarre Merikanto, jonka oppilaille uusklassismi oli luonteva tyylivalinta. Merikannon lisäksi Raution tyylin muovautumiseen vaikuttivat tyylisuunnan kansainväliset suurhahmot Stravinsky, Bartók, Prokofjev ja Shostakovitsh. Rytminen vitaalisuus, raikas ja epäsentimentaalinen, paikoin huumorin terävöittämä tunnemaailma ja ilmaisun selkeys ovat Raution musiikin ominaispiirteitä.


Suita per piano

Raution uusklassismi puhkeaa puhtaana esiin jo hänen suppean teosluettelonsa varhaisimmissa teoksessa Suita per piano (1951). Yhteys klassisiin esikuviin ilmenee czernymäisena tekstuurina avausosassa Preludio (alaotsikoltaan “Omaggio a Carl Czerny”). Lisäksi teoksessa on myös Prokofjev-tyylistä melodiikkaa jälkimmäisessä Intermezzossa ja vauhdikasta toccata-tyyliä sarjan finaalissa. Osista persoonallisin on jännittävästi värjyvä Ostinato ritmico.


Divertimento I ja Sininen haikara

Seuraavaksi valmistui Raution ehkä suosituin teos Divertimento I sellolle ja orkesterille (1955), jonka hän kirjoitti sellisti-veljelleen Erkki Rautiolle. Sen nopeiden osien, Allegro giocoson, Can-canin ja Itämaisen tanssin leikkisä energisyys tuo mieleen Bartókin ja Stravinskyn ja saa vastapainoa Kehtolaulun mietiskelevyydestä.

Raution merkittävimpiin teoksiin kuuluu kiinalaiseen kansansatuun perustuva pienoisbaletti Sininen haikara (1957), jossa on myös eksoottisia aineksia, esimerkiksi pentatoniikkaa. Sointimaailma ulottuu heleästä läpikuultavuudesta voimakkaimpien jaksojen vaskisävyiseen iskevyyteen.


Hanoniana, pianokonsertto ja Divertimento II

Solisteille, kuorolle ja orkesterille kirjoitetun Tanhumusiikin (1960) jälkeen kesti yli vuosikymmenen ennen Raution seuraavia teoksia. Hanoniana (1971) on alaotsikkonsa “Jeux pianistiques sur les touches blanches” mukaisesti valkoisten koskettimien musiikkia, jossa mustille koskettimille ei horjahdeta kertaakaan. Teos on klassistyylinen 25 muunnelman sarja nelitahtisesta passacaglia-aiheesta.

Pianokonsertto on 1970-luvun teoksista merkittävin. Siinä kaksi lyhyttä nopeaa osaa kehystää laajaa ja vakavahenkistä hidasta osaa (otsikoltaan Threnos). Taiturillinen finaali kuuluu viuhuvine juoksutuksineen suomalaisen konserttokirjallisuuden vauhdikkaimpiin. Raution viimeiseksi huomattavaksi teokseksi jäi Divertimento II sellolle ja pianolle (1972).